Puhdistus antaa äänen sodan, kommunismin ja sorron uhreille. 1940-luvulla koettujen nöyryytysten ohella näytelmässä nousee esiin nykynaisiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksen aiheet ja teemat ovat samaan aikaan sekä ajankohtaisia että universaaleja ja myös osittain uusia kirjallisuudessamme.

Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa pahoinpitelevää miestään ja pyytää turvapaikkaa. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.

Sofi Oksasen näytelmän naiset kiinnittyvät arkeen, jossa on elettävä ennen, jälkeen ja sorron aikana. Isänmaa, kodin seinät eivät pysty heitä suojelemaan, vaan toinen sukupuoli ja valtakoneisto repivät heihin psyykkisiä ja fyysisiä haavoja. Miksi? Miksei väkivalta jo lopu, Puhdistus kysyy. Vaikenemisen aika on ohi, milloin tulee koskemattomuuden vuoro?

Puhdistus ilmestyi ensin näytelmänä. Sofi Oksanen muokkasi käsikirjoituksesta romaanin, joka palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla vuonna 2008.

Sofi Oksanen kertoo näytelmän synnystä:

”Näytelmä syntyi turhautumisesta ja väsymisestä seksuaalisen väkivallan loputtomaan toistumiseen. Olin lukenut Slavenca Drakulicin kirjoja Bosnian sodasta enkä voinut käsittää, miten on mahdollista, että 90-luvun moderni Eurooppa on katsonut sivusta raiskauskeskitysleirien toimintaa. Samoihin aikoihin ilmestyi Kirsti Härkösen Kunniallisen naisen taakka, joka käsittelee seksuaalista väkivaltaa Turkissa tänä päivänä. Tänään. Nyt. Juuri tällä hetkellä raiskataan jossain mies tai nainen  siksi, että tämä on ollut eri mieltä, sanonut väärän sanan väärässä paikassa tai edustaa väärää uskontoa tai kansallisuutta. Tai vain siksi että edustaa sukupuoltaan. Miten sellaisten tekojen annetaan yhä tapahtua? Mikseivät ulkopuoliset maat/ihmiset/kansat/järjestöt puutu asiaan enemmän? Millaiset olosuhteet mahdollistavat seksuaalisen väkivallan käytön niin, etteivät tekijät joudu edesvastuuseen?

Suunnitelmallinen ja järjestelmällinen seksuaalisen väkivallan käyttö, sillä uhkailu ja sen käyttäminen kidutuskeinona on yksi sotametodi – on aina ollut. Sen keinot ovat olleet samat vuosisadasta ja maasta toiseen. Vihollisen naisen raiskaaminen ja häpäisy on ollut yksi tapa pyrkiä hävittämään kokonaisia kulttuureja ja kansallisuuksia, mutta miten tämä barbaarinen tapa on yhtä elossa ja voi hyvin? Ehkä osittain siksi, että sota-aseena se on yhä äärimmäisen tehokas ja edullinen. Se ei tarvitse teknistä kehittelyä eikä siihen kulu rahaa. Se myös toimii jokaiseen ihmiseen ja on näppärä keino pitää yllä miehitysvaltaa, sillä sen seuraukset jatkuvat, vaikka maahan olisi saatu virallisesti rauha. Alistettu, murtunut ihminen ei todennäköisesti kapinoi. Häväistyä kansaa on helppo hallita.

Aiheesta oli kirjoitettava näytelmä. Näytelmä siksi, että seksuaaliseen väkivaltaan liittyy olennaisesti häpeä ja katseen häpeä ja teatteriin puolestaan kuuluu olennaisesti kollektiivinen katse. Aihe on toki hankala käsiteltävä teatterin keinoin, mutta halusinkin tutkia enemmän sitä, millaisia jälkiä seksuaalinen väkivalta jättää ihmiseen ja millaiseksi se ihmistä muovaa, enkä vain näyttää väkivaltaisia tekoja.

Seksuaalinen väkivalta poikkeusolosuhteissa on kuitenkin vain yksi osa sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa ja nämä väkivallan teot ovat hyvin samanlaisia, oli sitten kyse rauhan tai sodan ajasta. Siksi halusin näytelmään sekä naisen, joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa miehittäjän taholta, että naisen, joka on joutunut vastaaviin tilanteisiin rauhan ajalla. Näytelmän tapahtumapaikaksi en valinnut kaukaista Bosniaa, vaan miehityshistorian omaavan, läheisen Viron, joka on jollain tavalla tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle.

Seksuaalisen väkivallan luonnollistaminen tai sen rajojen hämärtyminen on myös rauhan aikana vaarallista, sillä se muovaa maaperän otolliseksi sota-aseelle nimeltä raiskaus tai seksuaalinen häpäiseminen. Naisten organisoitu raiskaaminen onnistuu parhaiten yhteiskunnissa, jotka jo rauhanoloissa halveksivat naiseutta ja pitävät esimerkiksi vaimon hakkaamista normaalina, parisuhteeseen kuuluvana toimintana. Mitä yleisemmin siedettyä väkivalta on yhteiskunnassa, ellei peräti hyväksyttyä, sitä luonnollisempi sotastrategia raiskaus on. Siksi aiheen käsittely taiteessa on tärkeää. Toisin kuin uutisissa ja tilastoissa vilisevät numerot, taide voi antaa yksilöille äänen ja kasvot ja tuoda yksilöiden kokemukset lähelle. Tulevia väkivaltaisuuksia voi yrittää ennalta ehkäistä vain tutkimalla, miten menneisyyden väkivaltaisuuksiin on päädytty, mitä seurauksia niillä on ollut ja miten väkivaltaa käytetään nykypäivänä. Siinä asiassa taide on tehokas väline, sillä se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä myös katsojalle vieraisiin maailmoihin. Näin vähennetään muun muassa ksenofobiaa ja sitä, että toinen ihminen/sukupuoli/kansallisuus nähdään itseä alempiarvoisena, vähemmän ihmisenä, millä väkivalta usein oikeutetaan. Sitä paitsi taide – toisin kuin reaalipolitiikka – on rehellistä.

Aiheen käsittely on vasta alussa, sillä vaikka seksuaalinen väkivalta poliittisena painostuskeinona on vanha metodi, se on ollut aiheena tabu eikä sen käyttämistä luonnollisena osana sotaa ole kyseenalaistettu ennen 1970-lukua. Vasta silloin tiedotusvälineet kiinnostuivat aiheesta, samoin populaari- ja tiedekirjallisuus, ja näiden brutaalien keinojen kriminalisoinnista alettiin puhua.

Seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä, vaan väkivaltaa. Se on rikos ihmisyyttä vastaan ja sellaisena sitä tulee myös käsitellä – riippumatta valtioiden rajoista tai kulttuurisista tabuista. Dragoljub Kunarac, Radomir Kovac ja Zoran Vukovic olivat Euroopan oikeushistorian ensimmäiset miehet, joiden tekemät Bosnian musliminaisten kidutukset, ihmisarvon häväistykset ja joukkoraiskaukset tuomittiin rikoksina ihmisyyttä vastaan. Tuomio langetettiin vasta vuonna 2002 ja vasta Bosnian sotaa koskevista tapahtumista. Toivonkin, ettei aihe unohdu. Jokaisella maalla on oma seksuaalisen väkivallan historiansa – käsittelemään sitä on kyetty vain harvassa.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet ihmiset vaikenevat usein eikä uhreja pidä syyllistää siitä. Sen sijaan ulkopuolisten vaikeneminen on alistumista ja edellä mainittujen asioiden hyväksymistä. Samoin myytti raiskauksista luonnollisena sodankäynnin osana antaa epäsuoran luvan käyttää sitä. Uhreja ei kuitenkaan kunnioiteta vaikenemalla, vaan tuomitsemalla rikokset ja niiden tekijät sekä tekemällä selväksi, että seksuaalisen väkivallan käyttö ei ole hyväksyttävää  missään olosuhteissa.

Itse pystyin näytelmässäni kirjoittamaan aiheesta vain raapaisun verran, mutta olen vakuuttunut siitä, että mitä epäluonnollisempina ja epäinhimillisempinä tällaisia tekoja pidetään, sitä vaikeampi niitä on toteuttaa. Mitä enemmän ihmiset kunnioittavat toisia ihmisiä ihmisinä, sitä hankalampaa on suorittaa häväistystoimenpiteitä. Ja mitä enemmän näiden tekojen tekijät saavat julkista häpeää osakseen, sitä helpompi uhrien on päästä omasta häpeän tunteestaan.

Käsikirjoittaja Tove Idströmin sanoin käsikirjoittaja tekee lentokoneen, jolla muut lentävät.  Näytelmän kirjoittamisessa on se hieno puoli, että kirjoittamisen ilon lisäksi saa kokea ilon siitä, kun tuo Idströmin mainitsema lentokone lähtee lentoon. Puhdistus-näytelmässä sen saivat aikaan upeat näyttelijät Tea Ista (Aliide), Elena Leeve (nuori Aliide), Leena Pöysti(Zara), Seppo Pääkkönen (Lavrenti), Jussi Nikkilä (Hans), Santtu Karvonen (Pasa) ja Juha Varis (Martin).

Lähteet:

Slavenka Drakulic: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään (Like 2005)
Kirsti Härkönen: Kunniallisen naisen taakka. (Like 2004)
Tiina Kirkas: Naiset ja sota. Pakolainen 1/03

• englanti (kääntäjä Eva Buchwald)
• ruotsi  (kääntäjä Seppo Laukkanen)
• viro (kääntäjä Kalju Kruusa)
• venäjä (kääntäjä Viktor Drevitsky)
• saksa (kääntäjä Angela Plöger)
• ranska (kääntäjä Sébastien Cagnoli)
• italia (kääntäjä Nicola Raino)
• unkari
• espanja
• tanska