Puhe 9.1.2019 Toni Härkösen Between Ashes/Maan välissä -näyttelyn avajaisissa
Valokuvaaja Toni Härkönen on nimennyt Nikkilän sairaalan hautausmaalla kuvatut teoksensa L. Onervan runojen mukaan eikä suotta. Nikkilä liittyi vuonna 1882 syntyneen Onervan elämään monella tapaa ja Härkösen kuvian taustalla vaikuttanut musteläiskätestikin keksittiin viime vuosisadan alkupuolella, sveitsiläisen Hermann Rorschachin toimesta. Hän esitteli testin vuonna 1921, mutta sitä edelsi psykologin oma pitkä intohimo juuri runouden ja musteläiskien keskinäiseen vuorovaikutukseen. Musteläiskästä tuli psykologian tunnetuin symboli eikä näin ehkä olisi käynyt ilman runouden ja luovuuden vaikutusta asiaan.
L. Onerva oli aikakaudelleen radikaali taiteilija, joka korosti töissään yksilön oikeutta omiin valintoihinsa. Naisena hän oli monin tavoin poikkeava hahmo 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa. Onerva opiskeli yliopistossa, matkusteli yksin ulkomailla ja elätti itsensä kirjoittamalla. Kirjailijan työnsä lisäksi hän oli kriitikko, journalisti, kääntäjä ja taidehistorian tutkija. Hän ei millään muotoa vastannut aikakautensa naisihannetta ja tuomitsijoita riitti. Siitä huolimatta hän ehti saada elämänsä aikana peräti seitsemän Valtion kirjallisuuspalkintoa.
Kirjallinen kaanon kuitenkin jätti hänet pitkäksi aikaa muusan asemaan, suurten miesten varjoon.
Perehdyin L.Onervan tuotantoon lukioikäisenä, jolloin matkustin ensimmäisen kerran yksin Pariisiin, kuten L. Onervakin oli tehnyt. Kaupunki vaikutti Onervaan suuresti ja antoi hänelle ammatillistä selkärankaa. Itsenäinen naiskirjailija ei Pariisissa ollut poikkeava kummajainen, vaan uuden ajan airut, ja ranskalaisessa kultuurielämässä vaikutti pitkä ja vahva naistaiteilijoiden traditio. L.Onerva löysi Montparnassen kahvilat ja maailmaa nähnyttä seuraa, kotiin hän palasi muuttuneena, käytti ”Parisista ostettuja bluuseja”, hattua jossa oli vihreä pompula, ja keskusteli itsevarmemmin kuin ennen. Hänestä tuli Pariisissa nainen, jolle maailma oli avoin ja nainen, joka teki itsenäisiä valintoja.
Suomi ei oikein ollut valmis moiseen, saati L. Onervan vilkkaaseen yksityiselämään. Siitä huolimatta vuonna 1904 ilmestynyt esikoisrunokokoelma sai myönteisen vastaanoton. Kirjailijanimensä Hilja Onerva Lehtinen oli valinnut estääkseen sukupuolensa vaikutuksen teoksensa vastaanottoon. Jotain Onervan elämän ja tuotannon ajankohtaisuudesta kertoo se, että naiskirjailijat saattavat yhä, sata vuotta myöhemmin toimia samoin ja samasta syystä, esimerkkinä vaikkapa J.K Rowling. Naisten oikeuksien suhteen takapakkia ottaneessa ajassamme on yhteneväisyyksiä Onervan aikaan: kun naisasialiike syttyi ajamaan naisten oikeuksia ja asiassa saavutettiin tuloksia, vastoinkäymisiä tuli, tuolloin muun muassa psykologian muodossa, sillä se intoutui medikalisoimaan naisen seksuaalisuutta ja psyykeä ja tällaiseen maailmaan Onerva syntyi.
Perehtyessäni L.Onervan tuotantoon huomasin, että kaanonia kokoavat ja kirjallisuushistoriaamme käsittelevät teokset eivät tunnistaneet Onervan modernia kehystä ennen 90-lukua. Vasta tuolloin, kirjailijan kuoleman jälkeen naistutkimus alkoi nähdä Onervan merkittävänä naismodernismin uurtajana Suomessa. Hänen romaaninsa, vuonna 1908 ilmestynyt Mirdja on ensimmäisiä täysin henkilökeskeisiä romaaneja, jossa kertojan osuus on pieni. Näin Onerva pyrki kuvaamaan päähenkilö Mirdjan sisäistä maailmaa mahdollisimman syvästi. Sisäistä monologia on paljon, samoin tajunnanvirtaa ja se oli täysin uutta. Ulkoisista tapahtumista kerrotaan vain vähän, aatteellinen ilmapiiri käy läpi runsaista dialogeista. Romaanin viimeisessä osassa Onerva käytti pohjana oman äitinsä kohtaloa; äiti oli joutunut mielisairaalaan tyttären ollessa seitsemän, minkä jälkeen Onerva kasvoi rakkaan ja rohkaisevan isänsä sekä isänäidin hoivissa. Tässä romaanin viimeisessä osassa päähenkilö on jo mieleltään epävakaa ja teksti on tajunnanvirtaa, katkonaista ja huohottavaa – ihan jotain muuta kuin Suomessa vallalla ollut realistinen kansankuvaus.
Vaikka nuoren polven intellektuaaleissa teos herätti kiinnostusta, Suomen Naisyhdistysten reaktio oli täysin vastakkainen, kauhistunut. Valtion kirjallisuuspalkinnon myöntäminen teokselle aiheutti Naisyhdistyksen julkisen vastalauseen, samoin reagoi esimerkiksi Kotimaa-lehti. Kirjassa esiintynyttä aistillisuutta pidettiin “sairaalloisena” ja koko romaania “alkoholiin upotettuna.” Joidenkin kriitikkojen mielestä nimen omaan naiset olivat vaipuneet erittäin alas, kun juuri naissukupuolen omista riveistä nousi kirjailijoita, jotka kilpailivat mieskirjailijoiden kanssa irstailla ajatuksilla.
Naismodernismi oli siis monille aikalaisille aivan liian uutta, tunnistamatonta, ja asenteissa käy ilmi myös yhä vallalla oleva kaksinaismoralismi: neron myyttiin alkoholi sopii, sillä neromyytti on miehen myytti. Naiselle, oli kyse sitten elävästä henkilöstä tai fiktiivisestä, nautintoaineet eivät sovi ollenkaan.
Onervan julkiseen kuvaan vaikutti myös hänen aikakaudelleen epäsovinnainen yksityiselämänsä. Jo ennen Mirdjan julkaisua hän oli tehnyt radikaalin teon, eronnut tuoreesta aviomiehestään ja ryhtynyt avoimeen suhteeseen tahollaan naimisissa olleen runoilija Eino Leinon kanssa. Ystävyys Leinon kanssa jatkui pitkään ja stimulanttirikkaana.
Leinon myötä Onervan teksteihin suhtautuminen muuttui eikä Onervan runoutta enää arvioitu ilman Leino-kontekstia. Niinpä Onervan kohtaloksi jäi pitkään lokeroitua osaksi Leinon koulun lyriikkaa ja Onervan itsenäinen, moderni piirre jäi määrittelemättömäksi “naiselliseksi tunneväriksi,” kuten esimerkisi runoilja ja kriitikko, jopa Tulenkantajiin kuulunut Lauri Viljanen sitä kuvaili. Kirjailija ja Uppsalan yliopiston kirjallisuuden proferssori Torsten Pettersson muistutti aivan vastikään Helsingin Sanomissa Suomen kirjallisuuushistorian suurimmasta valheesta: siitä että suomalaiseen kirjallisuuteen modernismi kotiutui vasta toisen maailmansodan jälkeen, 50-luvulla. Petterson tosin ei maininnut Onervaa, mutta esitti, että mikäli tämä asia oivallettaisiin, se voisi kirvoittaa kirjallisuushistoriamme merkittävän uudistuksen.
Leinon äänestä Onervan runous poikkesi selvästi. Näkyvin erottava piirre on L. Onervan peittelemätön subjektiivisuus, kun taas leinolaisittain maailmaa tarkastellaan etäännyttäen. Subjektiivisuus merkitsi Onervalla siekailematonta hyökkäystä aikansa arvomaailmaa vastaan ja aistillisuus on suoraa, ei verhottua. Mikäli Leinon unohtaa hetkeksi, näkee sen että Onervan runous toimi lähtökohtana nimen omaan lyriikkamme Leinoon pohjautumattomaan traditioon. Kun aikalaisarvostelijat puhuivat Onervan lyriikan “naisellisista piirteistä,” tarkoitettiin juuri tätä uutta, tunnistamatonta linjaa, naismodernismia.
Onervan yksityiselämä jatkui vilkkaana ja Leinon jälkeen Onerva rakastui säveltäjä Leevi Madetojaan, jonka kanssa myös meni naimisiin. Stimulanttien nauttiminen jatkui ja katkollakin käytiin, mutta vuonna 1941 Madetojan lääkäriystävä Jalmari Lydecken teki ajan tavan mukaisen pakkohoitoratkaisun. Madetoja, kuulu säveltäjä ja professorimies, sai pitää vapautensa, mutta L. Onerva ei. Kumpikin toimitettiin hoitoon, tahoillaan vain kovin erilaiseen. Madetoja vietiin yksityiseen parantolaan, jonka nimenä oli Huvitus ja jossa toivuttuaan tarpeeksi hän sai luvan palata kotiinsa, jatkaa töitään ja jopa kontrolloitua juomistaan.
Vaimon sijoituspaikka oli toinen: ensin L.Onerva toimitettiin Kivelän mielisairaalaan, sitten Veikkolan parantolaan ja lopuksi jälleen kaupungin mielisairaalaan, Nikkilään. Madetojalla ei ollut tahtoa puuttua asiaan. L. Onerva jäi Nikkilään, sillä lääkäri Lydecken mielestä Onerva häiritsi koeluonteisella kotiviisiitillään miestään. Lydecken mielestä Nikkilä oli Onervalle paras sijoituspaikka ja pakkohoitovuosinaan kirjailija määriteltiin parantumattomaksi dementikoksi, vaikka samaan aikaan hän suomensi ranskasta Baudelairea. Hoitotoimenpiteiden motiiveista kertonee riittävästi se, että kirjailija pääsi vapaaksi, kun Madetoja kuoli.
Pakkohoidosta huolimatta Onerva jatkoi Nikkilässä aktiivista runoilijantyötään ja runoja syntyi lukuisilla kielillä tuhansittan, samoin akvarelleja. Kuuluisan Onervan olosuhteet olivat varmasti paremmat kuin monen muun potilaan, hänellä oli sentään oma työhuone, mutta paikan ahdistavuutta epäilemättä lisäsi se, että Onervan oma äiti eli Nikkilän sairaalassa viimeiset vuotensa puhumattakaan siitä, että Onerva näki Nikkilän-vuosinaan paljon kuolemaa ja inhimillistä kärsimystä. Onerva pantiin hoitoon vuonna 1942, samana vuonna jolloin uraauurtava valokuvaaja Signe Brander kuoli Nikkilässä todennäköisesti nälkään. Vaikka sairaala olikin melko omavarainen, Nikkilässä oli tuolloin yli 2000 potilasta ja ravinto oli kortilla. Kun potilaat pääsivät keväällä ulos, he säntäsivät syömään ruohoa, jota eivät kestäneet ja monet kuolivat siihen. Vuoden 42 talven aikana neljännes potilasta kuoli ja kulkutaudit mellastivat. Brander haudattiin nimettömään joukkohautaan, kuten monet muutkin Nikkilän asukkaat. Tällaisessa paikassa masentuisi kuka tahansa, mutta Onervan luomisvoima tuntuu ehtymättömältä.
Onervan Nikkilän-kauden runojen aiheet löytyivät sairaalan muista potilasta, maisemista ja mielentiloista ja tuotannon perusteella on selvää, että hän säilytti todellisuudentajunsa koko ajan ja sairaalassa hän oppi myös kurinalaiset työtavat. Kirjailija ylläpiti niitä päästyään vapauteen ja muutettuaan Hämeentielle Hakaniemen tuntumaan. Runotuotanto ja -julkaisu jatkui ja Onerva piirsi vuoteen 1972 asti, jolloin hän kuoli.
Kun Onervan jäämistö avattiin SKS:n kirjallisuusarkistossa 30 vuotta Onervan kuoleman jälkeen, laatikkoja oli 117, jälkeenjääneitä runoja yli satatuhatta.
Sofi Oksanen