Esipuhe kirjassa Hèdi Fried – Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleireistä (2018, Nemo)
Hédi Fried menetti vanhempansa Auschwitzin keskitysleirillä, jonne koko perhe vietiin. Sodan loputtua entinen elämä oli mennyttä, samoin vanha koti, eikä Friedin kotikaupunki Sighet sijainnut enää Romaniassa, vaan Unkarissa. Hän oli kuitenkin hengissä ja hänellä oli yhä siskonsa Livia. Siskokset kuljetettiin toipumaan Ruotsiin ja he jäivät asumaan sinne. Hédi ja Livia selvisivät keskitysleireiltä sattuman lisäksi toistensa ansiosta, sillä he kulkivat leiriltä leirille yhdessä. Monet täysin yksin jääneet menettivät elämänhalunsa. Vastuu toisesta sen sijaan auttoi pitämään halun elossa. Lisäksi siskokset ajattelivat, että heidän oli pakko selvitä, jotta he voisivat kertoa sodan jälkeen siitä, mitä oli tapahtunut.
Nyt 93-vuotias Fried on julkaissut lukuisia kirjoja holokaustista ja hän kiertää yhä kouluissa puhumassa aiheesta. Vain muistamalla, mitä on tapahtunut, voi estää sen tapahtumisen uudestaan. Siskokset puhuvat, jotta tulevien sukupolvien ei tarvitsisi kokea samaa.
Holokausti on tutkituin ja tunnetuin kansanmurha. Faktatietoa ja silminnäkijöiden todistuksia on saatavilla runsaasti. Siitä huolimatta juutalaisten joukkotuhoon johtaneet arjalaisfantasiat ja salaliittoteoriat juutalaisten ylivallasta eivät ole täysin kadonneet, niillä on yhä kannattajia äärioikeistolaisten parissa. Monet holokaustin itse todistaneet ovat joutuneet kohtaamaan ihmisiä, jotka yhä uskovat Hitlerin Saksan propagandaan ja väittävät kansanmurhaa valheeksi. Siksi puhumista asiasta ei voi lopettaa. Filosofi George Santayana on todennut, että he jotka kieltävät menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sen, mitä on tapahtunut.
Kaikki alkaa eriarvoistumisesta
Tässä kirjassa Hédi Fried käy läpi kysymyksiä, joita koululaiset ovat esittäneet hänelle holokaustista. Keskitysleirin arjen lisäksi käsitellään sitä, mitä holokaustista voi oppia. Fried näki itse, mihin Adolf Hitler Saksan johdatti ja siksi Fried varoittaa karismaattisista johtajista, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten tyytymättömyyttä vallitseviin olosuhteisiin ja etsivät kuvitteellisia syntipukkeja yhteiskunnan ongelmille. Hän näkee tämän päivän maailmassa yhtäläisyyksiä Saksaan ennen toista maailmansotaa. Sotaa ja verilöylyä edeltää aina ihmisten jako meihin ja heihin. Se on yhteistä kaikille kansanmurhille.
Joukkomurhiin ei ajauduta päivässä eikä viikossa, ei vuodessa eikä vuosissa. Se ei tapahdu sattumalta eikä äkkiarvaamatta. Se on päämäärä, johon valtaa pitävä tai sitä tavoitteleva taho tai ihmisryhmä on pyrkinyt. Se on teko, jonka suorittavat kaltaisemme ihmiset toisille kaltaisilleen, kun he lakkaavat pitämästä kaltaisiaan ihmisiä ihmisinä.
Ihminen ei synny vahingoittamaan toisia ihmisiä, mutta taitavan propagandan avulla kenestä tahansa voi tulla vähempiarvoinen olento, jonka poistaminen tekee yhteiskunnasta muka paremman, puhtaamman tai turvallisemman. Niin kävi Neuvostoliitossa Hitlerin Saksan ennen hallitsemilla alueilla ja myöhemmin Balkanilla, ja niin tapahtuu nyt niin Pohjois-Koreassa kuin Tšetšeniassa, jossa vainotaan seksuaalisia vähemmistöjä.
Kansanmurhaan johtavan tien alussa on aina jokaisesta yhteiskunnasta löytyvä vihan kipinä. Se kipinä on rasistisessa huutelussa. Se on homovihassa ja salaliittoteorioissa. Se kytee naisvihassa, juutalaisvitseissä ja etnisessä syrjinnässä, ja se alkaa aina vihjailuista ja huhupuheista, että johonkin tiettyyn ihmisryhmään kuuluva on myrkyttänyt kaivon, raiskannut naapurin lapsen tai suunnitellut terrori-iskua. Se kytee hetkessä, jossa ihmiset eivät enää välitä, onko huhu tai väite totta, vaan päättävät uskoa valhetta. Vihan, ennakkoluulojen ja huhujen luoma vihollinen ei enää ole ihminen; hän on epäinhimillistetty olento, joku jota ei enää pidä kaltaisenaan – joku joka on helppo tappaa.
Jotta nämä jokaisessa yhteiskunnassa piilevät kipinät leimahtaisivat rovioksi, tarvitaan hetki, jolloin ihmiset ovat lakanneet sammuttamasta kipinöitä, koska eivät enää viitsi, jaksa, uskalla. Koska siitä on tullut uusi normaali. Juuri eriarvoistumisen normalisoituminen mahdollistaa kansanmurhan, ja siksi yhtään kipinää ei saa jättää sammuttamatta. ”Se tapahtui lähes huomaamatta: äkkiä vain oli tullut uusi määräys, pieni muutos huonompaan, mutta ei mitään maailmaa kaatavaa, saattoi sen kanssa elää. Tämä oli vain ohimenevää, me uskoimme. Se ei mennyt ohi, päinvastoin tuli taas uusi muutos huonompaan. Ja me reagoimme taas toivomalla, että sekin menisi pian ohi,” Fried kertoo.
Oikeus muistaa ei ole itsestään selvää
Oikeutemme puhua holokaustista ja muista ihmisoikeusrikoksista ei ole itsestään selvä. Oikeus puhua edellyttää lehdistön-, ilmaisun-, ja tiedonvapautta, demokratian peruspilareita, jotka mahdollistavat hirmutekojen julkisen käsittelyn ja uhrien muiston kunnioittamisen. Näin ei ole kaikkialla. Mitä epädemokraattisempi maa on, sitä hankalampaa ihmisoikeusrikosten käsittely on ja sitä todennäköisempää on historian käyttäminen valtaa pitävien oman aseman pönkittämiseen. Esimerkiksi Venäjä on viime vuosina kunnostautunut historiallisten faktojen kieltämisessä, erityisesti silloin kun ne liittyvät Neuvostoliiton tekemiin ihmisoikeusrikoksiin tai joukkomurhiin. Neuvostoliiton syyllisyys kun ei sovi Venäjän nykypolitiikkaan, jonka tarkoitus on glorifioida menneisyyttä ja nostattaa kansallista itsetuntoa. Pyyhkäistäkseen sivuun maan todelliset ongelmat valtion johto tarvitsee jälleen kerran fiktiivisiä vihollisia, syyllisiä joita keksitään niin seksuaalisten vähemmistöjen, juutalaisten, kaukasialaisten kuin ukrainalaisten joukosta.
Se, että ihmisoikeuksia kunnioittavissa maissa tutkitaan menneisyyden synkkiä kohtia, voi kuitenkin olla avuksi myös heille, jotka eivät voi tehdä niin omassa kotimaassaan. Ennen Nürnbergin oikeudenkäyntejä kansanmurhiin ja ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneitä ei ollut tuomittu, mutta sen jälkeen oli. Ennakkotapaukset olivat merkittävä virstanpylväs kansainvälisten ihmisoikeusistuimien perustamiselle ja ihmisoikeusrikosten tutkimusmetodeille. Tätä tietotaitoa tarvitaan ja sitä pitää jakaa. Esimerkiksi Puolan kansallisen muistin instituutti ei tutki vain oman maansa menneisyyttä, vaan auttaa muita maita löytämään keinoja ihmisoikeusrikosten ratkomiseen, vaikkapa Latinalaisen Amerikan kansalaisia selvittämään rikoksiin syyllistyneiden hallitustensa tekoja.
Kun kuulin ihmisoikeustyötä tekevän ystäväni Joanna Hosaiakin vieneen Pohjois-Koreasta loikanneita nuoria tutustumaan Auschwitziin, hämmästyin. Oliko se paikka, jossa heidän kannatti vierailla? Nuoret olivat kasvaneet leireillä, koska joku heidän vanhemmistaan tai isovanhemmistaan oli tehnyt jotain, mikä ei ollut diktatuurin mieleen, ja maan rangaistusjärjestelmän mukaan tuomio koskee aina kolmea sukupolvea. Hengissä selvinneistä jotkut saatetaan vapauttaa vuosien tai vuosikymmenien jälkeen. Jotkut heistä onnistuvat loikkaamaan. Näille ihmisille Auschwitz ei ole historiallinen paikka, vaan se edustaa heille nykyisyyttä.
Matkasta tuli kuitenkin menestys, mutta ei siksi, että vierailijat olisivat kauhistuneet holokaustia, josta he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Matka auttoi heitä näkemään sen, että he eivät olleet yksin kokemuksensa kanssa uudessa elämässään Pohjois-Korean ulkopuolella. He eivät olleet kummajaisia tai avaruusolentoja – muuallakin on ollut keskitysleirejä. Asian oivaltaminen oli heille voimaannuttavaa. Vierailulla oli parantava vaikutus.
Matka Auschwitziin oli tärkeä myös siksi, että se antoi pohjoiskorealaisten kokemuksille historiallisen kontekstin, joka heiltä oli puuttunut. Totalitaristisen järjestelmän leireillä varttunut ei voi tietää, miten kansanmurhia on muissa maissa käsitelty, edes tietää niiden olemassaolosta. Heillä ei ole välineitä jäsennellä asiaa eikä tietoa siitä, että leirit voidaan myös sulkea ja että syylliset voidaan tuomita. Näin diktatuuri piilottelee omia ihmisoikeusrikoksiaan pitämällä kansalaisensa pimennossa niin oman maansa asioista kuin myös siitä, millaista elämä muualla voi olla.
Se, miten holokaustia on käsitelty länsimaissa, auttaa paikalla vierailleita pohjoiskorealaisia löytämään tapoja käsitellä oman maansa sortokeinoja. Ehkä he ovat jonain päivänä itse purkamassa Pohjois-Korean diktatuuria, saattamassa syyllisiä oikeuden eteen. He voivat olla mukana tekemässä oman maansa leireistä Auschwitzin kaltaisia, historiaan kuuluvia paikkoja.
Sofi Oksanen